Synnytys: Luomuna vai kaikilla mausteilla?

Family


Trendinä tuntuu olevan nykyään kaksi ääripäätä. Joko synnytys täysin luomuna, mitä mielestäni kammoksutaan tai sitten mahdollisimman kivuton synnytys, johon taas mielestäni kannustetaan turhankin tomerasti. Tässä tekstissä pohdin omaa synnytyskokemustani aiemmin synnytystä tuhottomasti pelänneenä ja lopulta melkein luomuna synnyttäneenä. Luvassa paljon höpötystä kivusta ja epiduraalista. 
 
Esikoisen synnytyskertomuksen pääset lukemaan täältä.
 
Pelkäsin synnytystä todella paljon ennen. Suurin syy pelkooni oli tilanteen hallitsemattomuus ja toki myös kipu jännitti. Pelosta puhuminen auttoi paljon ja raskausaikana sain purkaa ajatuksiani äidilleni ja kätilölle, kenen puheille minut ohjattiin neuvolasta. Kun asiasta sai puhua, sain paremmin kiinni siitä, mikä synnytyksessä oikeastaan minua pelotti niin paljon. Lopputulema kohdallani oli, etten halunnut epiduraalia, koska koin sen vaikuttavan juurikin siihen, etten pystyisi kontrolloimaan tilannetta sitäkään vähää, kun en tuntisi mitä tapahtuu. Halusin tuntea, kun lapsi syntyy ja kun supistus tulee ja pystyä reagoimaan näihin tunteisiin luonnollisesti. Halusin myös päästä liikkumaan normaalisti, ilman puudutuksen aiheuttamia rajoituksia ja tuntea esimerkiksi, kun pissahätä iskee, enkä joutua katetroitavaksi. Tietysti myös epiduraalin laittaminen kauhistutti ja sen vaikutukset vauvaan olivat myös mielessäni.
 
Bebesinfon sivuilta löytyy paljon tietoa epiduraalista ja muista lääkkeellisistä ja lääkkeettömistä kivunlievityskeinoista.
 
 
Epiduraaliin kannustettiin todella paljon ja erityisesti nuorempi väestö kenen kanssa aiheesta juttelin, oli kyseessä sitten ammattilainen tai ei, oli vahvasti sitä mieltä, että epiduraali kannattaa ehdottomasti ottaa varsinkin ensisynnyttäjänä. Raskausaikana kätilön puheilla ollessani, kätilö kertoi, ettei epiduraalilla ole pitkittävää vaikutusta synnytyksen kestoon, mutta muista lähteistä olen kyllä lukenut, että näin olisi ja se myös kuulostaisi loogiselta.
 
Pelkoni koostui siis pitkälti siitä, että joutuisin ottamaan epiduraalin, koska kipu olisi niin järkyttävä, etten kestäisi sitä ilman epiduraalipuudutusta.
 
Melkein kaikki sanovat, että synnytyskipu on kamalinta kipua mitä on ikinä kokenut ja olen täysin samaa mieltä, mutta kuinka kovaa fyysistä kipua tämän päivän nainen oikeastaan tuntee synnytyskivun lisäksi? Eipä juuri mitään, ellei kohdalle satu jotain poikkeavaa. Hah, kun puskee ihmisen ulos sisältään, niin totta helvetissä se sattuu enemmän kuin menkkakivut.
 
Synnytin esikoiseni ilokaasun ja kuumien geelipussien avulla, mutta en vanno, että mahdollinen seuraava lapsemme syntyisi näillä keinoilla. Esimerkiksi jos synnytys on kestänyt kovin pitkään, eikä ole enää voimia mistä repiä, on epiduraali valtava, toivottu helpotus. Jos en olisi pystynyt syömään vuorokauteen ja kovia kipuja olisi kestänyt jo toista vuorokautta, varmasti olisin ottanut järeämmät aseet kipua vastaan käyttöön ja ihan syystä, eikä siinä tilanteessa pelko katetroitavaksi joutumisesta olisi varmaan ollut päällimmäisenä mielessä.
 
 

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Synnytysluomunavaikaikillamausteilla-767x1024.png

 

 

Ilokaasun koin todella hyödylliseksi, se auttoi rentoutumaan supistusten välissä ja helpotti kipua supistuksen tullessa. Lisäksi rentoutumiseen auttoi paljon musiikki. Soittolistani koostui kaikenlaisesta tsemppaavasta ”badass” ja ”feel good” rokista, mihin oli helppo keskittyä supistusten välissä. Kotona apunani oli kuuma kauratyyny mikä auttoi huimasti ja synnytyssairaalan päässä se vaihtui kuumiin geelipusseihin, joita T kävi lämmittämässä, niin että niitä juuri ja juuri sieti pitää ihoa vasten ilman palovammoja. T oli muutenkin synnytyksessä lähes doulan veroinen apu, painellen jalkapohjia (mikä myös jeesasi) ja painaen kuumia geelipusseja selkääni. Kohdalleni osui tosi kiva kätilö, josta en kyllä muistakaan sitten muuta, sen verran synnytyspöllyissä olin.
 
Muistan kun synnytys oli hyvässä vauhdissa ja kätilö mainitsi, että vielä on epiduraalipudutuksen mahdollisuus, jos olen muuttanut mieleni sen suhteen. Katsoin häntä ilmeisesti hyvin hämmästyneenä, sillä hän lisäsi perään ”ei sillä, että näyttäisit sitä tarvitsevan”. Ajatus puudutuksesta, ei käynyt mielessänikään koko synnytyksen aikana (lukuun ottamatta kätilön ehdotusta).
 
Kipu on pitkälti myös omasta päästä kiinni. Itse olin asennoitunut suurin piirtein kuolemaan. Synnytyksessä keskityin sataprosenttisesti siihen, että ainut tehtäväni on saada lapsi pihalle. Ajattelin synnytyksen vähän kuin urheilusuorituksena (erittäin raskaana sellaisena). Milloin oikeastaan tulee se vaihe, kun lenkillä et oikeasti jaksa enää juosta? Se on piiitkän ajan päästä siitä, kun ensimmäinen ajatus siitä, ettei enää jaksa, on käynyt mielessä. Lisäksi ajattelin myös sitä heppua, joka jäi kiipeilyreissullaan jumiin, sahasi oman kätensä irti ja lopulta selvisi hengissä. Jos se selvis niin kyllähän mäkin!
 
Mieli on niin ihmeellinen. Vaikuttaa paljon jos ajattelee, että kipu on ”hyvää” kipua ja kuuluu asiaan, jokainen kipeä supistus on eteenpäin. 
 
Tiesin, ettei kipu kestä loputtomiin, mitä kovemmin jaksaisin pusertaa ja mitä rentoutuneemmaksi saisin itseni supistusten välissä, sitä nopeammin tämä ikävä vaihe olisi ohi ja pääsisin pitämään vauvaani sylissä. Ja selvisin melkein luomuna, eikä kaduta yhtään.
 
Jos olet samassa tilanteessa kuin minä olin ennen synnytystä ja pelkäät synnytystä ja/tai epiduraalia ja muita lääkkeitä, annan neuvoksi: rentoudu rentoudu rentoudu, luota itseesi ja keskity olennaiseen eli vauvan saamiseen pihalle. Hyvin se menee ja vaikkei menisi, hyvällä todennäköisyydellä selviät silti!
 
 

 

70cookie-checkSynnytys: Luomuna vai kaikilla mausteilla?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *