Onnellinen äiti ja poitsu

Mikä siinä äitiydessä on niin hiton haastavaa?

Family Personal

Keväisen aurinkoinen päivä osui kuin tilauksesta tälle päivälle, onnittelemaan tänään tasan kymmenen kuukautta vanhaa naperoamme. Me ei varsinaisesti juhlisteta kuukausipäiviä, mutta sattumalta eilen illalla nukkumaan mennessä tämä päivä muistui mieleen. Ajatella, hän on ollut osa meidän elämää jo yli puolitoista vuotta, kun lasketaan raskausaika mukaan! Aika menee ihan älyttömän nopsaa…

Nämä kymmenen kuukautta äitiyttä ovat tosiaan olleet yhtä tunteiden vuoristorataa. Yhdessä hetkessä kiehun kiukkua, kun ruoka ei taaskaan mene alas tai en saa tehtyä yhtikäs mitään, kun huomiotani kaivataan 24/7 ja toisessa hetkessä tippa tulee linssiin, ihan vaan koska toinen on vaan niin rakas.

Lukuhetki
Lukuhetki

Toinen syy miksi juuri tähän päivään kaivattiin aurinkoa, on se, että eilinen oli aivan hirveä. En tiedä mikä on pielessä, lieneekö hammas puskemassa läpi kriittisessä vaiheessa vai onko mun naama vaan tylsää katseltavaa päivästä toiseen, mutta meillä ei tällä hetkellä viihdytä kotona, ei sitten pätkääkään. Eilen meidän olikin tarkoitus lähteä kotsasta muualle, mutta taivaalta satavat rätit ja loskan peittämät tiet pelästyttivät meidät niin, että päätettiin pysyä kotona. Virhe.

Ainut asia mikä pitää pikkumiehen tyytyväisenä kotona on kävelykärryn, rahin, jakkaran tai ihan minkä tahansa avulla eteenpäin käveleminen. Huono puoli tässä on se, ettei käveltyä tosiaan pääse, kuin nimenomaan ja ainoastaan eteenpäin, joten joudun kääntämään kävelijän ympäri, joka kymmenes sekunti. Ei mitään tsäänssiä tiskata tai tehdä ruokaa, saatika syödä rauhassa. Luojan kiitos uni sentään maistuu päikkäreillä. Enkä edes aloita avautumaan siitä ipanan syömisestä, jota painostaa jatkuva painon tarkkailu neuvolassa. Katastrofi ja palanut pinna samantein.

Kävelykärryt

Kaikista inhottavinta niissä paskoissa päivissä onkin se palanut pinna. Kun mulla menee hermo, se tarttuu myös ipanaan ja ollaan molemman entistä äkäisempiä. En myöskään haluaisi näyttää ulos päin, ettei hermoistani ole enää mitään jäljellä. Vauva tuskin käyttäytyy tietoisesti vauvamaisesti ärsyttääkseen mua, eikä ansaitse palaneita päreitäni. Sitten ärsyynnyn itseeni, koska ärsyynnyn ja siinähän se päivä sitten meneekin toisiamme ärsyttäen ja kitisten.

Vihasin raskausaikana sitä, kun sain ihmisiltä kommentteja siitä, miten kaikki tulee muuttumaan. Negatiivisesti. Tissit roikkuvat, seksi loppuu parisuhteesta ja kahdeksan tunnin yö unet nukutaan seuraavan kerran eläkkeellä. Vaikka kommentit useimmiten olivatkin vitsiksi muotoiltuja puolitotuuksia ajattelin (ja ajattelen yhä) että hemmetti sitten kun joku tuttuni tulee raskaaksi, aion painottaa niitä positiivisia puolia koko sydämestä. Huomaan, että ihmisillä onkin tästä hyvin erilaisia ajatuksia. Jotkut kokevat, että äitiyden haasteita ja synnytyksen jälkeisistä muutoksista kropassa ja elämässä ylipäätään ei puhuta tarpeeksi ääneen, vaan hehkutetaan niitä hyviä puolia. Taas itse koin asian melko päinvastoin.

Kukaan ei myöskään ihan täysin pysty ymmärtämään mitä just sun perheessä käydään läpi. Monesti jutut kuulostavat minimaalisilta muille, mutta omassa elämässä unettomat yöt heijastuvat parisuhteeseen ja syömättömät puurot hitaampaan kasvuun.

Se on se mikä äitiydessä on haastavaa. Kun menee hermo, ei ole yleensä hyvä näyttää sitä ulospäin ja alkaa kiroamaan ja paiskomaan ovia, eikä ole ketään (aikuista) kenelle purkaa se ketutus, vaan sun täytyy itse kerätä hermosi kasaan ja käyttäytyä, kuten kunnon vanhempi. Luotettavasti, rakastavasti, asiallisesti ja viileästi kuin viilipytty. Kun kukaan ei ole lähellä, etkä voi vaan sanoa, että pidän kahvitauon (tai edes pissatauon!) nyt, jatka sä tästä ja palata hetken päästä eheytyneenä takaisin kasvattajan hommaan.

Tätä juuri pohdin silloin aikoinaan, kun R ei ollut vielä syntynyt ja kuuntelin äitien ja isien mäkätystä siitä, miten kaikki on niin rankkaa. Ajattelin, että miten se nyt niin rankkaa on, mulla on töissä välillä paljon rankempaa. Se, että olet vastoinkäymisen kanssa siinä tilanteessa yksin, tekee siitä paljon raskaampaa ja kyseessä on kuitenkin aina se itselle kaikkein tärkein, oma lapsi, joten kaikki siihen liittyvät tunteet, tuntee erityisellä herkkyydellä. Ajattelen välillä päiväni tavallaan kuten työpäivän, koska ei kotona lapsen kanssa oleminen todellakaan mitään lomaa (yleensä) ole. Siten on helpompi asennoitua haastaviin hetkiin lapsen kanssa, kun ei maalaa itselleen mieleen kuvaa lomapäivästä kotosalla rennosti hengaillen tai kaupungilla lattea siemaillen. Niitäkin päiviä on, mutta tulevat sitten iloisena yllätyksenä.

Harvoin elämä on yhtä väriloistoa, sisälsi se sitten lapsia tai ei. Useimmiten se vaan on niin, että ne asiat mistä saa kaikkein eniten iloa, rakkautta ja muita lämpimiä tunteita, vaativat eniten työtä ja pään hakkaamista seinään. Ne ovat myös niitä asioita, joita kaikista eniten lämmöllä mietimme jälkikäteen, vaikka kuinka olisi ollut niskapaskoja ja refluksia.

Thank god tänään ollaan nautittu piristävän aurinkoisesta kevätsäästä! Se on sisältänyt roiman annoksen ulkoilua, jumppailua ja kirjastoreissun, josta mukaan tarttui uusia Puppe-kirjoja, eli hyvä mieli taattu loppupäiväksi (hah!).

Ne surkeat päivät, joina miettii, ettei kenties vaan ole pätevä tähän hommaan kannustavat nauttimaan näistä hyvistä päivistä (joita on paljon!) entisestään.

Onko sulla samoja fiiliksiä vai onko sun kokemus ihan päinvastainen?

Ihanaa päivää!

-Jasu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *