Kun vauva tuli koirakotiin part 2 (taaperoversio)

Family Food

Kirjoitin R:n vauva aikana fiiliksiä siitä, millaista on elellä vauvan ja koirien kanssa, miten uuteen tulokkaaseen on koirien osalta suhtauduttu ja mitä ajatuksia mulla oli vauvan tulosta koirien kantilta odotusaikana. Aiemman tekstin voit lukaista täältä Nyt, kun aikaa on vierähtänyt ja silloinen vauva on jo vuoden ja kymmenen kuukautta, päätin päivitellä hieman tämän hetkisiä meininkejä meidän yhden lapsen ja kahden koiran yhteiselosta.

Alkujaan, kun meille tuli koira ja pian sen perään toinen, halusin koiria, jotka jaksavat ulkoilla ja lenkkeillä. Ei mitään perässä vedettävää, mälsää nössykkä mallia vaan koiria, joilla on luonnetta ja puhtia telmiä. Tykkään (erityisesti) koirista, jotka hönöilevät ja pitävät hauskaa. En halunnut kovin isoa koiraa, ehkä siksi, että sen peseminen ja autolla kuljettaminen ei ehkä olisi niin simppeliä. Mulla ei myöskään ollut kokemusta isommista koirista, mikä saattoi vaikuttaa päätökseen. Halusin lisäksi, että kotona on joku iloinen tervehtijä vastassa, kun tulee töistä ja jonkun (muunkin kuin T:n) jota rapsutella sohvalla. Meille muutti pohdinnan jälkeen pojat, kaksi pienehköä (n. 10kg) sekarotuista terrieriä. Pojat tulee hyvin toimeen keskenään ja pihalla vapaana leikkivät ja riehuvat hyvin yhdessä.

Koirat tulevat yhä toimeen R:n kanssa tosi hyvin ja R tykkää koirista valtavasti, nauraa niiden pelleilyille ja tunkee silloin tällöin naamansa meidän toisen koiran naamaan kiinni, pusujen toivossa Yök. Vaikka välillä on kova meno ja koirat saavat vähän turpiinsa pikkuautoilta (mistä tietysti lasta kielletään, koira raukat…) niin koirien pinna on venynyt kuin kuminauha. Meidän toinen koira ei ole ollut meiltä pennusta ja on saanut edellisessä elämässään kokea kovia. Sen huomaa esimerkiksi siinä, jos me aikuiset juostaan, hypitään tai muuten vaan villiinnytään kotona, niin heti alkaa haukkuminen. Välillä jos meille tulee vieraita, niin tämä koira saattaa nylkyttää vieraita, mikä on tietysti ärsyttävää. Näitä pomottamisen merkkejä ei kuitenkaan onneksi juurikaan ole esiintynyt R:ää kohtaan.

Oltiin R:n kanssa joku aika sitten Helsingissä ja törmäsin ystäväni kodin rappukäytävässä vanhempiin, joka olivat lähdössä rattaissa kulkevan lapsensa ja tanskandoggin kanssa ulos. Ihastelin heti aivan ihanaa ponin kokoista haukkua, mutta heti seuraava ajatus oli Miten joku jaksaa? Kyseessä on siis vanha 1900-luvun alun kerrostalo, pienet hissit, joihin mahtuu just ja just omistaja koiransa kanssa. Rattaat tuskin menivät hissiin samalla reissulla, eikä varmaan muutenkaan ilman, että niitä laittoi kasaan. Ainakaan omani eivät menneet. Mullahan paloi käämi jo meidän entisessä asunnossa, jossa rappusia oli ehkä neljä, niin että rattaat piti kantaa rappuset alas ja nousta uudestaan ne kaikki neljä rappusta ja hakea koirat.

Tavallaan koirat on aina vähän ekstraa siihen kaiken päälle. Kannat ne rattaat alas rappuset, mutta sitten vielä ne koirat. Menet puistoon ulkoilemaan lapsen kanssa, mutta sen jälkeen vielä lenkille koirien kanssa, mielellään samalla reissulla, ettei pidä taas pukea toppahaalaria uudestaan. Ehkä sellainen yleinen oletus monella on, että koira ja lapset menee siinä samassa, mutta kuinkahan monella näin oikeasti on?

Riippuu toki koiran rodusta ja luonteesta ylipäätään, sekä tietysti lapsen kasvaessa tilanne muuttuu. Meillä ei ainakaan koirat viihdy puiston nurkalla hihnassa, kun me lapsen kanssa leikitään liukumäessä. Eikä koiria kannata ottaa pulkkamäkeen, koska molemmilla koirilla menee hermo, kun joku perheenjäsen yhtäkkiä laskee muovialuksella hurjaa vauhtia kohti tuntematonta. Lisäksi mukana pitäisi olla kaksi aikuista, joista toinen on kiinni koirissa. Keksisin näitä esimerkkejä loputtomiin. Se siis tosiaan vaatii erillistä pohtimista ja aikataulutusta, että aikaa riittää sekä lapselle, että koirille.

Meillä on nykyään pieni piha, jossa onneksi voi leikkiä lapsen ja koirien kanssa samaan aikaan. Koirat saa siinä telmiessään ihan kivasti liikuntaa, eikä niiden kanssa tarvitse erikseen lähteä kovin pitkälle lenkille sen jälkeen. Varsinkin nyt, kun on ollut aivan ihania talvikelejä hetken aikaa, ollaan viihdytty koirien ja R:n kanssa takapihalla hyvin. Lumesta saa rakennettua huikean hienoja ramppeja rekka-autolle, eikä koirien tassuja tarvitse pestä aina ulkoilun jälkeen.

Meidän piha on kuitenkin niin pieni, ettei koirat halua tehdä siihen tarpeitaan, enkä mäkään ehkä haluaisi ihan siihen lapsen leikkien viereen pissipaikkaa.. Niinpä, kun on hirveä kiire muskariin ja koirat on vielä käyttämättä, ei niitä voi vaan kätsysti päästää pihalle tarpeilleen. Nyt kun asutaan rivarissa, voin jättää ulko-oven auki ja viedä koirat pikapissalle postilaatikon nurkalle, vaikka sillä välin, kun R on päikkäreillä, jos ennustan, että heräämisen jälkeen tulee hirveä kiirelähtö jonnekin. Lähteminen on meillä ainakin pääsääntöisesti melkoinen show, jota ei yhtään helpota, että joka kerta kun lähdetään koko perhe pois kotoa. Joka ikinen legopalikka ja pikkuauto pitää olla kerättynä tai sitä saa seuraavaksi ihastella kakkapussista värikkäitä tuotoksia.

Pointsit siis tälle Helsinkiläiselle pienelle perheelle ja heidän suurelle koiralle, mä kun ajattelen että meillä on välillä hankalaa tällä poppoolla!

On huippua, että koirat jaksavat tehdä kunnon lenkkiä silloin joskus, kun niiden kanssa tulee yksikseen käytyä kunnon lenkillä. Rattaiden ja koirien kanssa lenkkeily ei ole ihan niin terapeuttista, kun samaan aikaan pidät kaksi koiraa aisoissa yhdellä kädellä ja rattaiden työntämiseen jää se toinen yksinäinen käsi. Kotiin on toki kiva tulla, kun vastassa on kaksi heiluvaa häntää, mutta jos käsissä on kauppakassit ja taapero mönkii jalkojeni välistä, ei siihen välttämättä tarvittaisi kahta karvaista pyörimään jalkoihin. Ja voin kertoa, että kaiken sen läheisyyden jälkeen, mitä lapselle tulee annettua päivän aikana, olisi ihan jees, jos jaksaisi rapsutella edes sitä puolisoa, koirista viis.

-Jasu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *