Esikoisen synnytyskertomus 12.04.2018

Family Personal
Nyt on tullut pantattua esikoisen synnytyskertomusta jo tarpeeksi kauan. Tässä se nyt on. Ilman sen suurempia brutaaleja yksityiskohtia, käsi sydämellä, uskoisin tämän olevan miellyttävää luettavaa myös herkille ja synnytyspelkoisille. 

Kerroin aiemmin raskausajan ajatuksia ja kokemuksia teksteissä Esikoisen odotus 1/2 ja Esikoisen odotus 2/2. 



Keskiviikko 11.4.18 
 
Viikkoja oli takana 41+4, odottavan aika ei ollut pitkä, vaan loputon. En enää edes odottanut, että koska vauva syntyy, vaan olin tyytynyt ajatukseen, että siellä on ja pysyy. Todellisuudessa oli keskiviikko ja perjantaille oli varattu käynnistykselle aika, joten loputon päättyisi oletettavasti samalla viikolla, itsekseen tai väkisin. 
 

Vietimme päivän Hulluilla Päivillä ja keskustassa pyörien. 
Kotona suuntasimme lenkille, josta piti tulla vähän pidempi, mutta kävely alkoi tuntua sen verran raskaalta, että otimme oikoreitin takaisin kotiin. Pian kotiin pääsyn jälkeen, iltapäivä kuuden hujakoilla, alkoi tuntua voimakkaampia supistuksia, jotka pian tulivat säännöllisiksi. En kuitenkaan viitsinyt niistä sen kummempia innostua, kun niin monta kertaa olin muka tuntenut jotain erilaista ja ajatellut, että nytkö alkaa tapahtua. 


Klo 17 aloin kuitenkin kellottaa supistuksia ja yllättävän pian huomasin, että supistukset tulevatkin melko säännöllisesti, jo 10 min välein. Ripustelin siinä pyykkejä, soittelin äidille ja viestittelin ystäville.

 
Klo 22 aikoihin soitin ensimmäisen kerran synnärille ja kyselin ohjeita, kun supistukset alkoivat vaatia tullessaan tuen ottamista seinästä. Kätilö kehotti ottamaan Panadolia ja yrittämään nukkumista. Mikäli supistukset vielä voimistuisivat, voisin soittaa uudestaan.

 
Muistan lukeneeni raskausaikana jostain, että kun ei enää kiinnosta onko tukka hyvin, on aika lähteä sairaalaan. Mietin tätä silloin samalla, kun suoristelin tukkaa puhelun jälkeen.

 
Laitoimme kaiken valmiiksi, mikäli lähtö tulisi tänä yönä ja menimme nukkumaan. Selviydyin supistusten kanssa peiton alla, kuumaa kauratyynyä mahaani painaen ja puristellen kampaa kämmenessä (kivunlievityskeino). Kuitenkin aika pian alkoi tuntua, ettei ehkä kannata enää olla kotona, joten päätimme lähteä viemään koiria hoitoon ja siitä sitten vihdoin kohti synnäriä.



Torstai 12.4.18
 
 

Klo 00 olimme autossa matkalla viemään koiria hoitoon, kun soitin synnärille ja kerroin, etten tuntenut enää varmuutta olla kotona. Meidät toivotettiin tervetulleiksi Taysiin. Totesin siinä Teemulle, miten typerältä tuntui olla menossa synnärille, kun kuitenkin meidät käännytettäisiin takaisin kuten edellisenä päivänä. 

                                                              
Olin edellisenä päivänä kuvitellut lapsiveden tihkuvan, mutta sairaalassa todettiin sen olevan väärä hälytys.
 
 
Klo 00.46 kätilö alkoi kirjata tietojani koneelle. Hän tarkisti osoitetiedot ja muuta tavallista, kysyi, onko lapsivedet menneet, mihin vastasin kielteisesti kertomalla edellisen päivän väärästä hälytyksestä. Olin juuri saanut lauseen päätökseen, kun totesin perään ”ja nyt ne lapsivedet meni”.
 
Klo 00.50 vettä tuli koko ajan lisää ja lisää, kätilö ohjasi minut pedille tutkittavaksi ja totesi kollegalleen samalla lapsiveden olevan vihreää. Huolestuin tästä hieman, mutta koska kätilöiden reaktiossa ei ollut paniikkia ja minut laitettiin tavalliseen tapaan käyrille, en minäkään panikoinut kovin paljoa. Nyt oli kuitenkin isompi riski joutua sektioon, mikä siinä tilanteessa ei tuntunutkaan yhtään niin pelottavalta ajatukselta, kuin olin etukäteen kauhistellut. Kun kätilö tutki minut, totesi hän (meidän kaikkien yllätykseksi) minun olevan jo viisi senttiä auki. Olin käyrillä melko pitkän tovin, kunnes meidät ohjattiin synnytyssaliin.
 
Matkalla saliin kokeilin ensimmäisenä kivunlievityksenä kauratyynyn jälkeen Tens-laitetta, jonka totesin todella inhottavaksi jo ensimmäisen kokeilun jälkeen. Salissa päätin melko pian ottaa ilokaasunmukaan helpottamaan supistuksia. Se toimikin hyvin ja antoi mukavan pöhnäisen olon, jotta pystyin kunnolla keräämään voimia ennen seuraavaa supistusta. Saimme kuunnella musiikkia ja Teemu otti tehtäväkseen painaa lämpimiä (kuumia) geelipusseja selkääni vasten supistuksen tullessa. Sektion riski oli vielä olemassa ja syöminen siksi pannassa, mutta sain kuitenkin hörpätä mehua ennen nopeasti lähestyvää ponnistusvaihetta.
 
Huvittavaa, miten erilaisia ihmisten kokemukset synnytyksestä ovat. Suurin osa annetuista ”neuvoista” ovat aivan turhia, koska kuitenkaan ei tiedä mitä tapahtuu ja miten itse reagoi tilanteisiin ja kipuihin. Itselleni annettiin paristakin lähteestä neuvo olla syömättä paljoa, sillä synnytyksessä tulee paha olo. Noh.. itsehän ajattelin ruokaa vielä, kun ponnistusvaihe oli aivan nurkan takana.
 
Olin varautunut, että kun tunnen kuolevani kohta, niin vauva on lähellä maailmaa. Tällaista tunnetta ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa, vaikkakin nopea 11 minuutin ponnistusvaihe sisälsikin paljon kiljumista ja kiroilua. Ponnistusvaiheen aikana kätilö kehotti minua katsomaan, kun vauvan pää näkyi. Pienen pieni läntti vauvan takaraivoa oli lievästi pettymys, sillä luulin jo näkeväni hiusrajan. Sain ehkä kuitenkin hitusen lisää puhtia ponnistuksiin ja pian pienokaisemme olikin jo ulkona.
 
Klo 04.12 Oli maailman uskomattomin tunne nähdä pieni ihminen, joka oli elänyt sisälläni kokonaiset yhdeksän kuukautta. Rakkautta ensi silmäyksellä.



Synnytyksen kesto: 11 h 20 min
vaihe 1: 11 h
vaihe 2: 11 min
vaihe 3: 9 min
 
Lääkkeellinen kivunlievitys: Ilokaasu
Lääkkeetön kivunlievitys: Geelipussit/kauratyyny



 
 
Sain oksitosiinin heti vauvan syntymän jälkeen nopeuttamaan istukan irtoamista. En juurikaan huomannut istukan irtoamista, enkä myöskään ihastellut miltä se näytti (oli jotain parempaa ihasteltavana <3). Sain pari tikkiä, joiden laittaminen tuntui yllättävän kamalalta ottaen huomioon, että olin juuri puskenut ihmisen pihalle. Luulisi, ettei pari tikkiä tunnu enää missään!
 
Vietimme pitkän tovin synnytyssalissa, ihastellen uutta perheenjäsentämme ja nauttien aamiaista, kunnes klo 6.50 pääsimme perhehuoneeseen vauvan kanssa lopen uupuneina, hämmentyneinä ja ennen kaikkea onnellisina.
 
Ennen puolta päivää alkoivatkin sitten haasteet ja vauva pääsi kanssamme kotiin, vasta kuukauden sairaalassa olon jälkeen. Kenties helpohko synnytys suotiin, jotta voimia jäisi selviytyä tulevasta kuukaudesta.
 
 
 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *